Skolioosileikkaus

Joulukuussa tulee vuosi siitä kun kävin skolioosileikkauksessa, joten ehkä aika viimeistellä tämäkin postaus julkaisukelpoiseksi.

Sairaalaruoka ei maistunut :D

Vuosi sitten toukokuussa (2015) kauppiksen terveydenhoitaja otti asiakseen viedä mun selkäongelman eteenpäin. Söin päivittäin kipulääkettä enkä pystynyt enään seisomaan enkä istumaan pitkiä aikoja, myös hengittäminen oli ajoittain todella tuskallista, sekä järkyttävät lihasjumit ja lonkka/polvivaivat alkoivat olla sitä luokkaa, että liikkuminen oli lähes kokoajan kivuliasta.

Jouduin ensin käymään muutamalla fysioterapeutilla hakemassa lausunnon todisteeksi, että lihashuollolla ei saataisi enään tilannetta korjattua millään tavalla. Mun kroppa oli yksinkertaisesti joka suunnasta jo niin vino ja eriparinen, ettei fyssäri oikeen voinut mitään asialle tehdä. Saatiin lopulta aika Tyksiin röntgeniin ja lääkärille. Kuvissa sitten selvis, että ranka oli jatkanut kieroutumistaan ja leikkaus olisi ainoo tapa korjata tilanne. Ilkka Helenius tarjos mulle mahdollisuutta päästä kesällä jo leikkaukseen, mutta siirrettiin se syksylle, koska mulla oli työpaikka tiedossa kesälle.

Elokuussa 2015 oli tapaaminen leikkaushoitajan kanssa jossa käytiin läpi kaikki ennakkovalmistelut ja anto leikkauspäivän. Erilaisia testejä ja tutkimuksia alettiin sitten tekemään mm. verikokeet, tulehdusarvot, keuhkojentilavuus ja viisauden hampaiden poisto. Myös e-pillerit piti lopettaa ainakin kuukausi ennen leikkausta. Ajoin myös hirveellä kiireellä itteni inssistä läpi.

Kipukartta

Keuhkojen tilavuus testissä tuli hälyttävän alhaiset arvot, joten sitä lähdettiin sitten tutkimaan enemmän. Kävin Tyksissä parhaillaan 3 kertaa viikossa puhaltamassa ja palauttamassa eri testilappuja, mutta ei sieltä löytynyt mitään ihmeempää. Lääkäri lopulta totesi, että mun ranka painaa vasenta keuhkoa joten sen tilavuuden vajaus johtuu siitä, että se ei pääse laajenemaan normaalisti.

Ekana iltana piirtämässä kipukarttaan kipeitä alueita

Jäin koulusta sairaslomalle lokakuussa ja 1.12.2015 mut otettiin Tyksin lasten polille sisään osastolle. Lasten puolelle siksi, että olin alle 20 vuotias.

Ekana iltana sain nipun täytettäviä papereita ja kavioita mihin sain piirrellä eri kuvioilla kipeille alueille.
Sen jälkeen kun äiti lähti vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja sain kevyen iltapalan, parin tunnin jälkeen n. klo 23 vatsan tyhjennyslääkkeen. Sitten ravasinkin vessassa parin tunnin ajan. Myös isi soitti vielä illalla ja kyseli fiiliksiä. En ollut vielä sisäistänyt kunnolla, että nyt se tapahtuu joten en edes ehtinyt jännittää ennen kun hoitajat toi unilääkkeen ja lamppu sammui.

Ekana iltana

Aamulla 5 aikaan hoitaja toi mulle kaksi puudutuslaastaria ja kiinnitti ne mun kyynertaipeisiin. Tuntia myöhemmin tultiin ottamaan verikokeet. Kärsin vahvasta piikkikammosta joten puudutuslaastarit oli aivan huippu juttu! Olin melkein unessa vaikka molemmat kädet piikitettiin. Seitsemältä mut kuskattiin sängyn kanssa anestesialääkärin luokse, olin silloinkin vielä ihan uninen, jotain anestesialääkärit mulle jutteli, kunnes laitettiin tippa ja sen jälkeen tuli nukutusaine. Siinä vaiheessa heräsin, koska se kirvely oli maailman kamalin tunne, se kesti onneksi vain ehkä 10 sekuntia ja sitten taju pimeni.

Leikkaus meni oppikirjojen mukaisesti vaikka mun selkä ei ollutkaan ihan tavallinen skolioosi. Vain kuukautta ennen oli todettu, että mun skolioosi ei ollut ideopaattinen vaan synnynnäinen Heräämöstä en muista muuta kun äidin naaman. Olin kuulemma selittänyt sille jostain hoitajasta joka muistutti muumimammaa... Teholla heräsin järkyttävään janoon. Mulla oli aivan ihana hoitaja, joka kärräs mulle litra kaupalla pillimehua ja piti mulle seuraa parhaansa mukaan, koska uni ei enään tullut. Kipuja ei tässä vaiheessa ollut yhtään, tosin olin kyllä niin vahvoilla lääkkeillä etten edes tuntenut omia jalkojani.

Aamulla hoitajat siirsi mut takaisin osastolle ja soitin heti kaikki ihmiset läpi että hengissä olen kaikki hyvin. Iskä tulikin heti aamupäivällä siskon kanssa käymään. Syöminen oli päivän tuskallisin kohokohta. Sain itseni puoli-istuvaan asentoon nostamalla sängyn päätyä, mutta kipu oli siinä kohtaa jo aika kova. Aina ennen ruokailua painoin kipupumpustani mukavan annoksen lääkettä niin oli helpompi syödä.
 Iskä kävi mua aina aamupäivisin katsomassa ja värväsinkin hänet syöttämään mua kun en itse saanut ruokaa suuhun asti vaan kaikki putos aina matkalla syliin. Äiti ja sisko tulivat aina illaks pitämään mulle seuraa. Sairaalassa oli tosi tylsää, tapoin aikaa kuuntelemalla musiikkia ja katsomalla telkkaria. Kipuja ei juurikaan kahden ekan päivän jälkeen ollut kuin öisin. Yöt oli aika inhottavia, kun ei tullut uni ja selässä oli lihaskipuja. Iho oli tunnoton ja arpi ei särkenyt, mutta lihakset oli todella jumissa ja kipeät eikä niihin auttanut kun lämmitetty hernepussi, joka piti lämmittää uudelleen kahden tunnin välein.

Kipupumppu

Teipattu arpi

Pian alotettiin fyssärin kanssa istuminen ja ylös nouseminen. Parina ekana kertana oli pyörtyminen lähellä, mutta pian lähdettiin hoitajien kanssa vähän myös kävelemään. Välillä piti istua, mutta pikkuhiljaa. Hankalinta oli katetrin poiston jälkeen vessassa käyminen. Siitä ei tullut mitään joten jouduttiin vähän taiteilemaan. Neljän päivän jälkeen pääsin itse seisomaan (piti opetella kyllä just oikee taktiikka) ja kävelin kävelytuen kanssa reippaasti sekä pääsin itse vessaan.
Kaverit kävi myös moikkaamassa mua sairaalassa ja toivat mäkkäristä euron juustoja ja kokista! Ihan kun isi ja äiti ei olis kärränny mulle tarpeeks karkkia päivittäin, myös osastolta sai mehua ja jäätelöä aina pyytäessä. Myös joka aterialla oli tarjolla jälkiruoka! Suosittelen lastenosastoa jos saa valita. Koko viikon sain pitää myös oman huoneeni yksin itselläni. Joskus puolessa välissä viikkoa Ilkka Helenius tuli opiskelijoiden kanssa poistamaan arvesta teipit ja varmistamaan että liikuin jollain tavalla. Kaikki oli kunnossa. Mulla ei siis ollut tikkejä, vaan haava oli ommeltu sisäkautta kiinni. Niskasta törrötti pari viikkoa pieni langan pätkä.

Arpi ilman teippejä

Olin jo saamassa luvan lähtä kotiin ja mut kärrättiin viimeistä röntgenkuvaa varteen alakertaan. Nousin sängystä reippaana ylös ja kävelin kuvauspaikalle kunnes silmissä pimeni ja jalat petti. Hoitaja onnistui nappaaman mut kiinni etten loukannut itteni pyörtyessäni, mutta se siitä kotiin pääsemisestä. Sänkyyn ja takasin osastolle ja tippaletkusta lääkettä suoneen ja taas litra kaupalla pillimehua naamaan että olo parani. Parin tunnin päästä hoitaja haki mut taas pienelle kävelylle ja jalat kantoi taas ihan normaalisti.

Seuraavana päivänä kävin sitten ottamassa ne viimeiset kuvat ja meni ihan hyvin. Myös kuvissa näytti kaikki olevan kunnossa joten vihdoinkin sain luvan lähteä kotiin. Sisko tuli aamupäivällä mua katsomaan ja hoitajat sitten kertoivat, että taksi tulis tunnin päästä kärräämään mut kotiin! Sisko sitten pakkas mun tavarat ja autto mua vaihtamaan vaatteet. Taksi matka oli aika tuskallinen, invatakseja vois oikeasti vähän päivittää ja parannella!! Se ramppi mistä mut rullattiin sängyn kanssa sitään oli tosi epäilyttävä juttu ja olin varma että se pettää ja putoan suoraan selälleni maahan. Selvisin kuitenkin matkasta ja pääsin vihdoin 7 päivän sairaalassa olon jälkeen kotiin! Tässä vaiheessa pystyin jo hitaasti kävelemään pidempiäkin matkoja, istumaan pieniä hetkiä ilman selkänojaa ja peseytymään/pukemaan/käymään vessassa omin avuin, hitaasti mutta varmasti. Lääkäri kielsi ekan kuukauden aikana koiran ulkoiluttamisen, bilettämisen ja autossa istumisen. Olo oli kuitenkin jo parin kotipäivän jälkeen niin hyvä, että kävin koiran kanssa ulkona ja treffeillä (hehe, onneks kävin nyt asutaan yhdessä!) Myös jo kahden viikon jälkeen kävin kavereiden kanssa baarissa, tietysti otin aika rauhassa, mutta tanssin silti. Eli jos tätä nyt lukee joku kohtalotoveri, niin jos kaikki menee hyvin, ekan viikon jälkeen kaikki on jo paljon helpompaa!

 Jouluaattoa eli pari viikkoa leikkauksen jälkeen löysin itseni jo tallilta. Selkään en mennyt, mutta muut hommat hoidin ihan reippaasti. Lääkäri itseasiassa mulle sanoi, että vaikka jo kuukauden jälkeen olo olis mahtava, niin en saisi ennen kesäkuuta lähteä urheilemaan. Harrastin kyllä koko kevään pitkiä kävelylenkkejä, kävin baarissa varmaan kerran viikossa, eksyin jopa laivalle. Koulurytmiä en saanut enään kirittyä samaan tasoon kun muilla, joten pidin ns, välivuoden ja siirryin maaliskuussa Cityworkille tekemään vajaata viikkoa kassatätinä.

Paleltunut arpi

Onnistuin palelluttamaan arpeni kerran, heitin kotona vielä kostean paidan päälle, kunnes koulussa arpi alkoi kirvellä kunnolla. Huomasin että se oli muuttunut aivan sini/lilaksi ja hain terveydenhoitajalta rauhottavaa rasvaa. Loppupäivänä ei tarvinnut sitten pitää arven päällä mitään kun kirveli niin paljon. Meni onneksi päivässä ohi.

Muuten ei ole mitään ihmeellistä ollut, sairaalabakteeri epäily oli mutta ei sitä sitten löytynyt onneksi. Selän ihossa ei ole vieläkään tuntoa mikä on todella ärsyttävää! Iho kutiaa mutta sitä ei voi raapia!

 Loppuun vielä vähän ennen-jälkeen kuvia.

Ennen - Jälkeen

Leikkauksen jälkeen    -     Ennen leikkausta

Arpi näyttää nykyään tältä, olen tyytyväinen!